Paniikinomaista klikkailua?

Taas on aikaa vierähtänyt.  Pääsin viime kerran jälkeen hyvään vauhtiin heti kurssipäivän jälkeen kotitehtävien kanssa ja aloitin bloggaamisen - vaan kuinkas sitten kävikään. Arki nielaisi! Nyt istun peiton alla kipeänä ja sairaslomalla pienoista syyllisyyttä potien ja selaan läpi kurssimateriaalia ja tehtäviä - meinaan hukkua taas informaatiotulvaan klikkaillessani.

Palautan perusopit mieleeni - pilko asiat riittävän pieniin osiin. Keskity ja rauhoitu.

Eli: Uusi koulutuspäivä on jo tällä viikolla. Sitä varten piti miettiä, miltä osin voisi uudistaa omaa opetustyötään sosiaalisessa mediassa toimivaksi. Kuvittelin ehtiväni miettiä jopa kaksi kurssikokonaisuutta tämän jakson aikana mutta pudotan tavoitteita. Miksi? Koska on hyväksyttävä, että tämäkin kurssi tavoitteineen on vain pieni osa työntäyteistä arkeani.

Käyn lukemassa sähköpostini ja Kaisalta olenkin saanut aikoja sitten hyviä neuvoja asioiden eteenpäin viemiseksi. Selviää, että Google on alentanut palveluidensa käyttöehtoja. Opettamisen kannalta edullisemmaksi. Tutustun seuraavaan blogiin.

Päätän keskittyä siis lukion kursseihini ku2 - ympäristö, paikka ja tila sekä ku9 -valokuvaus. Open pävityksen vuoksi onnistuin jo päivittämään Fronter huoneet ja käymään läpi niiden materiaalit ja linkit.  Se on jo jotain!Olen puhunut oppilaille Open päivitys-kurssistani sekä mahdollisesta blogikokeilusta, jos vain koen sen järkeväksi heidänkin oppimisen kannalta.

Takaisin linkkejä klikkailemaan sillä linkit ovat tie muidenkin kuin opettajan ajatuksiin ja hyvää opetusmateriaalia - mikäli muistaa tarkistaa, että ne ovat vielä olemassa!Täällä peiton alla tänään olen kokeillut ja oppinut käyttämään Delicious.comia auttavasti ja kokeeksi siirrellyt sinne linkkejä Fronterin opetushuoneistani, jotka siis jo järjestin viime session jälkeen. Voit käydä katsomassa linkkikokoelmaani (varoitan, se on erittäin kitsas vielä!) ja parannusehdotuksia otetaan vastaan.  Sekin pitäisi tehdä tyylikkääksi, että edes itse viitsisi sitä katsoa. Katsotaan minne kehitys johtaa tältä osin tulevaisuudessa.

Blogi - reflektoinnin väline. Jos yrittäisin saavuttaa omat tavoitteeni Open päivityksen osalta edes puoliksi tänä keväänä niin sitten perjantaina valokuvauskurssin tunnilla rohkaisisin oppilaitani tekemään oman blogin ja julkaisemaan siellä yhden valokuvauksen kurssin tehtävän niin olisin kaiketi sitten päässyt auttavasti alkuun tässä bloggaamisessa. Toisaalta, jollakulla heistä on varmasti jo oma blogi ja he voivat varmaan käyttää sitä. Mitenhän sellainen syöte saadaan aikaiseksi, että minä saisin omaan blogiini tiedon julkaistuista blogeista?

Ku2-kurssilla taidan jättää kokeilut sikseen ettei mene taas hakuklikkailuksi.

Tämä kurssi panee minut kuitenkin miettimään lukion ku3-kurssinkin sisältöjä ja tehtäviä uudesta näkökulmasta. Siinä itse asiassa kurssi, joka todella voisi perustua kovastikin sosiaalisen median pedagogiikkaan.

Tämä kurssi panee minut miettimään hetkeä, jolloin jouduimme luopumaan diaheittimistä ja televisioista, miten paljon hyvää opetusmateriaalia jäi käyttämättä, koska koskaan ei löytynyt aikaa näiden materiaalien digitoimiseen. Nyt kurkistan huolestuneena pikku bagiini, jossa ovat työni kannalta oleelliset muistitikut...

Olipa kerran sieni, jostako ei tullut mitään?

Eräänä kesänä kauan kauan sitten eräässä maalaiskylässä ja eräässä saaristolaistalossa nuori nainen piirteli harmistuneena pöydän ääressä. Äiti oli pyytänyt häntä suunnittelemaan lasimaalauksen keittiön lasioveen ja ties mones luonnos oli menossa. Juureksia, hedelmiä, saaristolaismaisemia ja kattiloita. Näytti jo siltä, ettei äiti mitään maalausta keittiön oveensa tulisi saamaankaan. Yllättäen keittiöön asteli tytön isä, ulkoilman ja metsän hajuisena ja laski sienikorinsa pöydälle. Sienikorista tulvahti keltavahveroiden tuoksu. Päällimmäisenä korissa oli sanomalehtimytty.

Tyttö piilotti piirustuksensa kätensä alle ja isä ymmärsi, että turha on taas kysellä mitään, ennenkuin on valmista. Ovelasti hymyillen isä nosti korin päältä mytyn, kääri sen auki ja näytti tytölle sen sisältöä. Aluksi tyttö luuli sisältöä kuolleeksi oravanpojaksi, mutta ilmeisesti niillä ei ole juuria. Möykystä erottui kellertävää ja oranssia, valkoista ja mustaa, pillikettä ja helttaa. Sen täytyi olla sekasikiö! -Katsopas, isä sanoi, olipa kerran sieni, joka ei tiennyt mikä se haluaisi olla. Sitten isä polkaisi roskakorin kannen auki:. -Niinpä siitä ei tullut mitään. Isä päästi polkimen vapaaksi.

Klonks, sanoi kansi sulkeutuessaan ja isä käveli keittiöstä lattialankut narahdellen. Tyttö katseli isänsä poistumista, siirsi epävarmana katseensa luonnospinkkaan ja aprikoi, oliko isä ollenkaan puhunut sienestä.

Yritykseni puuhata opettajana sosiaalisen median parissa erilaisissa oppimisympäristöissä on johtanut samaiseen sekasikiö-tulokseen. Kaikki näyttää ensin kovin houkuttelevalta juuri kaaosmaisuutensa ja uutuuden viehätyksen vuoksi - ja osittain helpoltakin. Pienet haasteet ruokkivat halua oppia enemmän, tajuta mistä on kyse. Itsekseen puuhastelu mediassa on suorastaan kivaa!

Mutta sitten, kun pitäisi viedä asiat opetustilanteisiin ja käytännön tasolle tilanne muuttuu radikaalisti. Sosiaalisen median käytöstä tuntuu katoavan hauskuus, kun paineet onnistumisesta siirtyvät minulle. Oppimisympäristöt eivät tunnu olevan suunniteltu kuvalliseen opettamiseen. Laitteet, joita piti käyttää, ovat hankalasti tavoitettavissa, ja pelkästään niitten käyttöön ottaminen ja palauttaminen nappaa suuren osan tunneista. Tilat ovat toisten käytössä silloin, kun niitä itse tarvitsisi - ja sitähän ei huomaa SBookeria käytettäessä. Kännyköiden käyttö on tunneilla kielletty, mikä ei rohkaise näillä kokeiluihin. Muistitikut ovat yhteensopimattomia ja valokuvakameroiden muistitikut takkuilee. Omassa luokassa dokumenttikameran valovoima on liian pieni ja tykkikin reistailee. Älytaululuokan käyttäminen vaatii jälleen varaustoimia, jotka eivät taaskaan varmaan päde vakituisten opetusjärjestelyiden suhteen. Puhumattakaan siitä, että DVD-levyt jumittavat muuten niin hyvän luokkani kannettavan VLC-ohjelmassa ja netistä ladatut ohjelmanpätkät nykivät näytettäessä. Klonks - ja pois haittaamasta - ja takaisin varmempiin keinoihin.

Mutta tarina sekasikiösienestä, josta ei tullut mitään, palaa aina mieleeni tällaisia miettiessä. Jos olisi ollut päämäärätietoinen, jos olisi organisoitunut paremmin, jos keskittyisi oikeisiin asioihin, jos osaisi edetä pikkuaskelin - ehkä kuvataiteen opetuksen hauskuus siirtyisi myös sosiaaliseen mediaan ja saataisiin aikaan myös oppimista? Toisaalta en halua, että kuvataiteen oppiminen on ennalta määrätyn tiedon ja taidon hankintaa. Ehkä ei tarvitsisi myöskään luopua omin käsin tekemisen ihanuudesta?