Skotlannin Ylämaalla maalaamassa

Matkalla Brynaportiin

Kyle of Lochals on kirjaimellisesti päätepysäkki.

Päätepysäkillä. Juna pääsee takaisinpäin vain lähtemällä samaan suuntaan.

Viime lukuvuonna tuntui siltä, että on aika päästä päivittämään omia maalaamisen taitojaan ulkomaille. Meille opettajille se on mahdollista Comenius täydennyskoulutus-apurahojen turvin. Ulkomailla maalaaminen auttaa näkemään kotomaisemissakin maalauksellisia piirteitä. Pidän myös siitä, että kun harjoittelen uusia taitoja niin myös vieras kieli asettaa haasteita ajattelulle. Samalla tulee pidettyä yllä omaa kielitaitoaan. Selasin läpi Cimon kurssitarjontaa ja totesin sen keskittyvän kovasti Keski-Eurooppalaiseen kulttuuriperimään. Minä kuitenkin halusin oppia vesivärimaalausta ja sen tekniikoita sekä nähdä seutuja, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Niinpä monen kollegani yllätykseksi päätin suunnata Skotlantiin Ylämaalle erämaisemiin. Löysin sivuston, johon on kerätty Skotlannin taidekurssitarjontaa ja valitsin kurssini sieltä. Kun oli selvinnyt, että valitsemani kurssi Betty Schroeder - Painting holidays täyttää Cimon vaatimukset, täytin hakemuksen ja jäin odottamaan päätöstä. Lopulta selvisi, että olin niiden onnellisten joukossa, jotka saivat myönteisen päätöksen! Ei kun vahvistamaan osallistuminen ja varaamaan lentoja ja junamatkoja.

Kesäkuun lopulla astuin junaan Invernessissä matkatakseni Strathcarroniin. En vielä tiennyt, että matkustin yhtä kuuluisimmista raideosuuksista Skotlannissa. Inverness – Kyle of Lochalsh –reitti avattiin liikenteelle kokonaisuudessaan 1897 ja se halkoo yhtä kauneimmista maisemista Ylämaalla. Juna ei pysähdy kaikilla asemilla vaan osalla vain pyynnöstä, ”On Request”. Luulin pyynnöksi riittävän sen, että esitän matkalippuni ja sanon kertaalleen, että jään siellä pois mutta myöhemmin osoittautui, ettei se näin ole.

Kun kauhukseni huomasin junan lipuvan ohi pysäkkini en oikein tiennyt pitäisikö minun hypätä pois seuraavassa kylässä vai matkata aina päätepysäkille, Kyle of Lochalsille, asti. Apua ei tarvinnut odottaa kauan sillä skotlantilainen luonne vaikuttaa olevan avulias ja huomaavainen. Hetkessä vanhempi rouvashenkilö, joka huomasi ahdinkoni, oli hakenut minulle apua omasta matkanjohtajastaan. ”The first thing you should do is to stop worrying. Then I suggest that you drop the heavy paggage of yours on the bench beside you and turn around to admire the beautiful landscape that is going in waste behind you.” En voinut kuin nauraa. Suomalaisille ominainen syyllisyyden tunne minussa antoi periksi ja tein, kuten tuo vanha herrasmies neuvoi minua. Muistin myös Invernessissä edellisenä iltana saamani ystävällisen kohtelun – kun en löytänyt majapaikkaani, eräs ystävällinen mies vei minut sinne autolla ja kun vuolaasti kiittelin avusta, hän totesi hymyillen: ”It’s nice to be nice.”

Matkasin siis Kyle of Lochalsille asti, sain neuvoksi jättää matkatavarani junaan, koska sama juna tulisi lähtemään takaisin Invernessiin – junarata kun on yksiraiteinen ja Kyle of Lochals sen todellinen päätepysäkki. Koska konduktööri suhtautui niin huolettomasti siihen, että juna ei olisi lukossa, en itsekään murehtinut sen enempää pakaasiani. Oli ollut varsinainen taidonnäyte ahtaa kassiini sekä maalausteline, että tuoli, painavat vesivärit ja paperit normaalien vaatevarantojen lisäksi. Jos joku voro jaksaisi sen nostaa ja raahata ulos junasta niin siitä vaan.

Soitin sieltä kurssipaikkaani ja esitin pahoitteluni sille, etten ollut osannut jäädä oikealla pysäkillä. Selitin, että Suomessa junissa ja busseissa on nappi, mitä painetaan, kun halutaan jäädä pois ja että sellaista ei näyttänyt olevan heidän junassaan ja että en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun huomasin, että juna ajoi ohi pysäkistäni. Suomalaiselle kun ei ihan helposti tule mieleen, että pelkkä lipun näyttäminen ei riitä konduktöörille siihen, että hän rekisteröisi missä sinut tulee jättää pois. Skotlannissa ystävällinen keskustelu ja muistuttelu on päinvastoin sopivaa ja suorastaan suotavaa, jopa junassa ja vieläpä konduktöörin kanssa. Päätin saada tartunnan skotlantilaisesta keskustelutaidosta.

Kun matkasin takaisin Stratcharronille juttelinkin jo kanssamatkustajien kanssa keveästi. Monia kiinnosti, mistä olin tullut ja minne matkalla, muistutin myös konduktööriä siitä, että olen jäämässä Strathcarronissa pois ja hän punastuen sanoi nyt muistavansa sen. Mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että jäin oikealla pysäkillä pois en suinkaan konduktöörin hyvän muistin johdosta vaan siksi, että huomasin, että livuimme hitaasti oikealle pysäkille! Äkkiä kassi selkään ja ulos! Ei se ensimmäinen ohiajaminen siis tainnutkaan olla kiinni kulttuurieroista vaan ainoastaan konduktöörin hyvästä mutta lyhyestä muistista!

Bussimatka Strathcarronista kurssipaikkaani Brynaportiin oli opettavainen. Bussikuski nuhteli minut siitä, että olin vaivannut Mrs Gillian Pattinsonia turhalla ajomatkalla asemalle. Kerroin, että olin jo esittänyt hänelle pahoitteluni. Sitten odottelimme junaa Invernessin suunnasta – kuulin, että Strathcarron on ainoa ohituspaikka kahdelle eri suunnasta tulevalle junalle koko matkalla. Kysyin bussikuskilta, kauan matka Brynaportiin kestää ja hän katsoi minua vähän vinoon ja ilmoitti että se nyt vähän riippuu. Kun pikkubussiin oli ahtautunut perheitä, mummoja ja vaareja ja yksi ikäiseni nainen tuolin kanssa (tästä päättelin, että hänkin tulee samalle kurssille kuin minä) lähdimme matkaan. Matkan aikana noudimme postin, tankkasimme, toimitimme tavaralähetyksen yhteen taloon, pysähdyimme, että kuski sai vaihdettua tärkeimmät kuulumiset kavereidensa kanssa ja haimme Brynaportiin ruokalähetyksen. ”Better try to get the box somewhere, otherwise you won’t get any supper”, hymyili kuski meille vinosti asetellassaan styroksilaatikkoa jalkoihimme. Syrjäseuduilla bussikuski on tärkeä henkilö.

Vihdoin saavuimme perille Gillian Pattinson Studiolle Brynaportiin ja tapasin heti pihalla emäntäni Gillian Pattinsonin ja Mark McGregorin, jotka ovat siis aviopari. Aitauksessa käyskenteli kauniita poneja, joista toinen oli Lewisin saaren harvinaista rotua. Kanoja, koira, paljon tilaa. Tontti laskeutui alaspäin kylätielle, jonka takana oli merenlahti ja vuoret. Myöhemmin minulle selvisi, että he ovat ostaneet talon tontteineen 2004 ja Gillian on pyörittänyt siitä asti siellä taidekursseja. Talo on entinen hotelli ja siksi siellä on paljon huoneita, missä voi majoittaa ihmisiä sekä lasitettu erkkeri lounashuoneena. Minut majoitettiin ”Birds”-nimiseen huoneeseen alakertaan. Kävin tutustumassa pihalla sijaitsevaan studioon ja valitsin itselleni oman pöydän sekä purin tavarani paikoilleen. Sen jälkeen vein perheen koiran kävelylle samalla kun katselin ympärilleni. Nautin ajatuksesta, että lähin mobiiliverkkoyhteys toimisi vasta Kishornin risteyksessä 1,6 mailin päässä!

Ardarroch - Achintraid - Brynaport -kävelyreitin varrelta.

Tässä tienristeyksessä kävin soittamassa puhelut kännykälläni ja lähettämässä tekstiviestit.

Alkudrinkkejä ja illallisia

Ruokasali on lasinen erkkeri talon päädyssä.

Ruokasalin "maisematapetit" vaihtoivat jatkuvasti ulkonäköään.

”I have always hated women, who go to art courses, and now I’m one of them”, Trish kertoi, kun kysyin häneltä miten hän tuli valinneeksi juuri tämän kurssin. Kuivaa englantilaista huumoria. Oli ensimmäinen yhteinen illallinen, jota ennen olimme nauttineet alkudrinkit takkahuoneessa. Opin, että Trish on kotoisin Bristolista ja asunut paljon ulkomailla miehensä työn vuoksi. Trish liikkui kursseilla yhdessä lapsuuden ystävänsä Magdan kanssa. Lisäksi heidän kiinteään porukkaansa kuului Val ja yhdessä he olivat osallistuneet useille Bettyn kursseille vuosien aikana. Brian tuli paikalle yhdessä Margaretin kanssa. He olivat tutustuneet vajaa vuosi sitten Art Societyn kautta. Gisburg oli eläkkeelle jäänyt sosiaalialan opettaja. ”I worked and worked and worked so hard so many years, but now that I’m retired I do things that I want to.” Brian oli veteraaniakvarellisti, joka ei säästellyt neuvojaan ja Margaret taiteilijan tytär, joka oli menettänyt rakkaan aviomiehensä 11 kuukautta aiemmin kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen. Margaretille tämä kurssi oli ensimmäinen irtiotto surusta ja osoitus halusta kuulua taas elävien pariin. ”He took me under his wing”, hän kuvaili suhdettaan Brianiin. Brian puolestaan kasvatti Maggieta ” Stop saying negative things about yourself!” Linda, nainen jonka kanssa matkasin pikkubussilla paikalle, oli yhtäkkiä tajunnut haluavansa lomallaan vain piirtää ja maalata ja päättikin toteuttaa suunnitelmansa heti. Gay oli kotoisin maalta ja jäänyt eläkkeelle tennisvalmentajan työstä, hänen miehensä Stephen osallistui ensimmäiseen illalliseen kanssamme mutta lähti sen jälkeen vaeltamaan Ben Nevikselle. Näimme häntä uudelleen näyttelymme avajaisissa kurssimme lopussa.

Istumajärjestyksen sai tarkistaa joka ilta.

Viikon kuluessa opin todella arvostamaan näitä yhteisiä illanviettoja ja sosiaalisia tilanteita. Illallispöytään isäntämme oli suunnitellut aina erilaisen istumajärjestyksen – näin huolehdittiin, että jokaisella on mahdollisuus tutustua toisiinsa ja viikon lopussa todella tietää, kenen kanssa oli kurssilla ollut. Isäntämme oli erityisen kiinnostunut keskustelemaan kanssani Suomesta, sen ruokakulttuurista ja elinkeinoelämästä sekä tunsi suomalaisen itsenäistymistarinan. Kun hänen lausahduksensa ”We would also like to be independent like you Finnish people” hetkeksi jähmetti keskustelun englantilaisia kuhisevassa illallispöydässä, pelasti hänen vaimonsa tilanteen kääntämällä illallisvieraiden huomion toisaalle. ”Keep calm and carry on.” Pöytäkeskustelutaitoihin kuului siis pysyä melko kepeissä aiheissa ja siirtyä jouhevasti aiheesta toiseen.

Valloittava isäntämme Mark McGregor suunnitteli illan istumajärjestykset.

Ruokalista alkupaloineen, pää- ja jälkiruokineen esitteli meille skotlantilaista keittiötä parhaimmillaan. Aamupalat ja iltapäivätee myös. Viikon aikana tulivat tutuiksi myös perinteikkäät Skippers, Black Pudding ja Haggish ja Toffee Pudding ja Scones with jam and cream.  Oli ihanaa seurata, miten intohimoisesti sekä englantilaiset että skotlantilaiset suhtautuivat kaikkeen syömäänsä ruokaan. Keskusteltiin jatkuvasti siitä, millä tavoin kananmunat tulisivat valmistaa, minkälaista on hyvä paahtoleipä, mitä sen kanssa on parasta syödä, mikä on kenenkin kotiseudun paras juusto jne. Talon isäntä ja keittiössä kokkina kurssin ajan häärinyt Mrs Neen McKey ottivat tavan takaa yhteen siitä, miten puuro pitää keittää, Black pudding kypsentää ja munat valmistaa aamupalapöytään. ”She sent me away from the kithchen!”, kihisi Mr McGregor eräänäkin aamuna. Meitä muita nauratti, sillä tiesimme jo, että Neen ei ollutkaan kukatahansa Mrs McKey vaan arvostettu BBC:n toimittaja, jonka ohjelmasarja lohenpyynnistä on erittäin tunnettu ja joka kyllä tiesi miten hyvä puuro keitetään Lewisin saarella, josta hän on kotoisin: Täysmaitoon, ja tarjoiluvaiheessa sisään kätketään kuumaa kermaa ja sulaa voita! 

Paniikinomaista klikkailua?

Taas on aikaa vierähtänyt.  Pääsin viime kerran jälkeen hyvään vauhtiin heti kurssipäivän jälkeen kotitehtävien kanssa ja aloitin bloggaamisen - vaan kuinkas sitten kävikään. Arki nielaisi! Nyt istun peiton alla kipeänä ja sairaslomalla pienoista syyllisyyttä potien ja selaan läpi kurssimateriaalia ja tehtäviä - meinaan hukkua taas informaatiotulvaan klikkaillessani.

Palautan perusopit mieleeni - pilko asiat riittävän pieniin osiin. Keskity ja rauhoitu.

Eli: Uusi koulutuspäivä on jo tällä viikolla. Sitä varten piti miettiä, miltä osin voisi uudistaa omaa opetustyötään sosiaalisessa mediassa toimivaksi. Kuvittelin ehtiväni miettiä jopa kaksi kurssikokonaisuutta tämän jakson aikana mutta pudotan tavoitteita. Miksi? Koska on hyväksyttävä, että tämäkin kurssi tavoitteineen on vain pieni osa työntäyteistä arkeani.

Käyn lukemassa sähköpostini ja Kaisalta olenkin saanut aikoja sitten hyviä neuvoja asioiden eteenpäin viemiseksi. Selviää, että Google on alentanut palveluidensa käyttöehtoja. Opettamisen kannalta edullisemmaksi. Tutustun seuraavaan blogiin.

Päätän keskittyä siis lukion kursseihini ku2 - ympäristö, paikka ja tila sekä ku9 -valokuvaus. Open pävityksen vuoksi onnistuin jo päivittämään Fronter huoneet ja käymään läpi niiden materiaalit ja linkit.  Se on jo jotain!Olen puhunut oppilaille Open päivitys-kurssistani sekä mahdollisesta blogikokeilusta, jos vain koen sen järkeväksi heidänkin oppimisen kannalta.

Takaisin linkkejä klikkailemaan sillä linkit ovat tie muidenkin kuin opettajan ajatuksiin ja hyvää opetusmateriaalia - mikäli muistaa tarkistaa, että ne ovat vielä olemassa!Täällä peiton alla tänään olen kokeillut ja oppinut käyttämään Delicious.comia auttavasti ja kokeeksi siirrellyt sinne linkkejä Fronterin opetushuoneistani, jotka siis jo järjestin viime session jälkeen. Voit käydä katsomassa linkkikokoelmaani (varoitan, se on erittäin kitsas vielä!) ja parannusehdotuksia otetaan vastaan.  Sekin pitäisi tehdä tyylikkääksi, että edes itse viitsisi sitä katsoa. Katsotaan minne kehitys johtaa tältä osin tulevaisuudessa.

Blogi - reflektoinnin väline. Jos yrittäisin saavuttaa omat tavoitteeni Open päivityksen osalta edes puoliksi tänä keväänä niin sitten perjantaina valokuvauskurssin tunnilla rohkaisisin oppilaitani tekemään oman blogin ja julkaisemaan siellä yhden valokuvauksen kurssin tehtävän niin olisin kaiketi sitten päässyt auttavasti alkuun tässä bloggaamisessa. Toisaalta, jollakulla heistä on varmasti jo oma blogi ja he voivat varmaan käyttää sitä. Mitenhän sellainen syöte saadaan aikaiseksi, että minä saisin omaan blogiini tiedon julkaistuista blogeista?

Ku2-kurssilla taidan jättää kokeilut sikseen ettei mene taas hakuklikkailuksi.

Tämä kurssi panee minut kuitenkin miettimään lukion ku3-kurssinkin sisältöjä ja tehtäviä uudesta näkökulmasta. Siinä itse asiassa kurssi, joka todella voisi perustua kovastikin sosiaalisen median pedagogiikkaan.

Tämä kurssi panee minut miettimään hetkeä, jolloin jouduimme luopumaan diaheittimistä ja televisioista, miten paljon hyvää opetusmateriaalia jäi käyttämättä, koska koskaan ei löytynyt aikaa näiden materiaalien digitoimiseen. Nyt kurkistan huolestuneena pikku bagiini, jossa ovat työni kannalta oleelliset muistitikut...

Olipa kerran sieni, jostako ei tullut mitään?

Eräänä kesänä kauan kauan sitten eräässä maalaiskylässä ja eräässä saaristolaistalossa nuori nainen piirteli harmistuneena pöydän ääressä. Äiti oli pyytänyt häntä suunnittelemaan lasimaalauksen keittiön lasioveen ja ties mones luonnos oli menossa. Juureksia, hedelmiä, saaristolaismaisemia ja kattiloita. Näytti jo siltä, ettei äiti mitään maalausta keittiön oveensa tulisi saamaankaan. Yllättäen keittiöön asteli tytön isä, ulkoilman ja metsän hajuisena ja laski sienikorinsa pöydälle. Sienikorista tulvahti keltavahveroiden tuoksu. Päällimmäisenä korissa oli sanomalehtimytty.

Tyttö piilotti piirustuksensa kätensä alle ja isä ymmärsi, että turha on taas kysellä mitään, ennenkuin on valmista. Ovelasti hymyillen isä nosti korin päältä mytyn, kääri sen auki ja näytti tytölle sen sisältöä. Aluksi tyttö luuli sisältöä kuolleeksi oravanpojaksi, mutta ilmeisesti niillä ei ole juuria. Möykystä erottui kellertävää ja oranssia, valkoista ja mustaa, pillikettä ja helttaa. Sen täytyi olla sekasikiö! -Katsopas, isä sanoi, olipa kerran sieni, joka ei tiennyt mikä se haluaisi olla. Sitten isä polkaisi roskakorin kannen auki:. -Niinpä siitä ei tullut mitään. Isä päästi polkimen vapaaksi.

Klonks, sanoi kansi sulkeutuessaan ja isä käveli keittiöstä lattialankut narahdellen. Tyttö katseli isänsä poistumista, siirsi epävarmana katseensa luonnospinkkaan ja aprikoi, oliko isä ollenkaan puhunut sienestä.

Yritykseni puuhata opettajana sosiaalisen median parissa erilaisissa oppimisympäristöissä on johtanut samaiseen sekasikiö-tulokseen. Kaikki näyttää ensin kovin houkuttelevalta juuri kaaosmaisuutensa ja uutuuden viehätyksen vuoksi - ja osittain helpoltakin. Pienet haasteet ruokkivat halua oppia enemmän, tajuta mistä on kyse. Itsekseen puuhastelu mediassa on suorastaan kivaa!

Mutta sitten, kun pitäisi viedä asiat opetustilanteisiin ja käytännön tasolle tilanne muuttuu radikaalisti. Sosiaalisen median käytöstä tuntuu katoavan hauskuus, kun paineet onnistumisesta siirtyvät minulle. Oppimisympäristöt eivät tunnu olevan suunniteltu kuvalliseen opettamiseen. Laitteet, joita piti käyttää, ovat hankalasti tavoitettavissa, ja pelkästään niitten käyttöön ottaminen ja palauttaminen nappaa suuren osan tunneista. Tilat ovat toisten käytössä silloin, kun niitä itse tarvitsisi - ja sitähän ei huomaa SBookeria käytettäessä. Kännyköiden käyttö on tunneilla kielletty, mikä ei rohkaise näillä kokeiluihin. Muistitikut ovat yhteensopimattomia ja valokuvakameroiden muistitikut takkuilee. Omassa luokassa dokumenttikameran valovoima on liian pieni ja tykkikin reistailee. Älytaululuokan käyttäminen vaatii jälleen varaustoimia, jotka eivät taaskaan varmaan päde vakituisten opetusjärjestelyiden suhteen. Puhumattakaan siitä, että DVD-levyt jumittavat muuten niin hyvän luokkani kannettavan VLC-ohjelmassa ja netistä ladatut ohjelmanpätkät nykivät näytettäessä. Klonks - ja pois haittaamasta - ja takaisin varmempiin keinoihin.

Mutta tarina sekasikiösienestä, josta ei tullut mitään, palaa aina mieleeni tällaisia miettiessä. Jos olisi ollut päämäärätietoinen, jos olisi organisoitunut paremmin, jos keskittyisi oikeisiin asioihin, jos osaisi edetä pikkuaskelin - ehkä kuvataiteen opetuksen hauskuus siirtyisi myös sosiaaliseen mediaan ja saataisiin aikaan myös oppimista? Toisaalta en halua, että kuvataiteen oppiminen on ennalta määrätyn tiedon ja taidon hankintaa. Ehkä ei tarvitsisi myöskään luopua omin käsin tekemisen ihanuudesta?