Matkalla Brynaportiin
| Kyle of Lochals on kirjaimellisesti päätepysäkki. |
| Päätepysäkillä. Juna pääsee takaisinpäin vain lähtemällä samaan suuntaan. |
Viime lukuvuonna tuntui siltä, että on aika päästä päivittämään omia maalaamisen taitojaan ulkomaille. Meille opettajille se on mahdollista Comenius täydennyskoulutus-apurahojen turvin. Ulkomailla maalaaminen auttaa näkemään kotomaisemissakin maalauksellisia piirteitä. Pidän myös siitä, että kun harjoittelen uusia taitoja niin myös vieras kieli asettaa haasteita ajattelulle. Samalla tulee pidettyä yllä omaa kielitaitoaan. Selasin läpi Cimon kurssitarjontaa ja totesin sen keskittyvän kovasti Keski-Eurooppalaiseen kulttuuriperimään. Minä kuitenkin halusin oppia vesivärimaalausta ja sen tekniikoita sekä nähdä seutuja, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Niinpä monen kollegani yllätykseksi päätin suunnata Skotlantiin Ylämaalle erämaisemiin. Löysin sivuston, johon on kerätty Skotlannin taidekurssitarjontaa ja valitsin kurssini sieltä. Kun oli selvinnyt, että valitsemani kurssi Betty Schroeder - Painting holidays täyttää Cimon vaatimukset, täytin hakemuksen ja jäin odottamaan päätöstä. Lopulta selvisi, että olin niiden onnellisten joukossa, jotka saivat myönteisen päätöksen! Ei kun vahvistamaan osallistuminen ja varaamaan lentoja ja junamatkoja.
Kesäkuun lopulla astuin junaan Invernessissä matkatakseni Strathcarroniin. En vielä tiennyt, että matkustin yhtä kuuluisimmista raideosuuksista Skotlannissa. Inverness – Kyle of Lochalsh –reitti avattiin liikenteelle kokonaisuudessaan 1897 ja se halkoo yhtä kauneimmista maisemista Ylämaalla. Juna ei pysähdy kaikilla asemilla vaan osalla vain pyynnöstä, ”On Request”. Luulin pyynnöksi riittävän sen, että esitän matkalippuni ja sanon kertaalleen, että jään siellä pois mutta myöhemmin osoittautui, ettei se näin ole.
Kesäkuun lopulla astuin junaan Invernessissä matkatakseni Strathcarroniin. En vielä tiennyt, että matkustin yhtä kuuluisimmista raideosuuksista Skotlannissa. Inverness – Kyle of Lochalsh –reitti avattiin liikenteelle kokonaisuudessaan 1897 ja se halkoo yhtä kauneimmista maisemista Ylämaalla. Juna ei pysähdy kaikilla asemilla vaan osalla vain pyynnöstä, ”On Request”. Luulin pyynnöksi riittävän sen, että esitän matkalippuni ja sanon kertaalleen, että jään siellä pois mutta myöhemmin osoittautui, ettei se näin ole.
Kun kauhukseni huomasin junan lipuvan ohi pysäkkini en oikein tiennyt pitäisikö minun hypätä pois seuraavassa kylässä vai matkata aina päätepysäkille, Kyle of Lochalsille, asti. Apua ei tarvinnut odottaa kauan sillä skotlantilainen luonne vaikuttaa olevan avulias ja huomaavainen. Hetkessä vanhempi rouvashenkilö, joka huomasi ahdinkoni, oli hakenut minulle apua omasta matkanjohtajastaan. ”The first thing you should do is to stop worrying. Then I suggest that you drop the heavy paggage of yours on the bench beside you and turn around to admire the beautiful landscape that is going in waste behind you.” En voinut kuin nauraa. Suomalaisille ominainen syyllisyyden tunne minussa antoi periksi ja tein, kuten tuo vanha herrasmies neuvoi minua. Muistin myös Invernessissä edellisenä iltana saamani ystävällisen kohtelun – kun en löytänyt majapaikkaani, eräs ystävällinen mies vei minut sinne autolla ja kun vuolaasti kiittelin avusta, hän totesi hymyillen: ”It’s nice to be nice.”
Matkasin siis Kyle of Lochalsille asti, sain neuvoksi jättää matkatavarani junaan, koska sama juna tulisi lähtemään takaisin Invernessiin – junarata kun on yksiraiteinen ja Kyle of Lochals sen todellinen päätepysäkki. Koska konduktööri suhtautui niin huolettomasti siihen, että juna ei olisi lukossa, en itsekään murehtinut sen enempää pakaasiani. Oli ollut varsinainen taidonnäyte ahtaa kassiini sekä maalausteline, että tuoli, painavat vesivärit ja paperit normaalien vaatevarantojen lisäksi. Jos joku voro jaksaisi sen nostaa ja raahata ulos junasta niin siitä vaan.
Soitin sieltä kurssipaikkaani ja esitin pahoitteluni sille, etten ollut osannut jäädä oikealla pysäkillä. Selitin, että Suomessa junissa ja busseissa on nappi, mitä painetaan, kun halutaan jäädä pois ja että sellaista ei näyttänyt olevan heidän junassaan ja että en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun huomasin, että juna ajoi ohi pysäkistäni. Suomalaiselle kun ei ihan helposti tule mieleen, että pelkkä lipun näyttäminen ei riitä konduktöörille siihen, että hän rekisteröisi missä sinut tulee jättää pois. Skotlannissa ystävällinen keskustelu ja muistuttelu on päinvastoin sopivaa ja suorastaan suotavaa, jopa junassa ja vieläpä konduktöörin kanssa. Päätin saada tartunnan skotlantilaisesta keskustelutaidosta.
Kun matkasin takaisin Stratcharronille juttelinkin jo kanssamatkustajien kanssa keveästi. Monia kiinnosti, mistä olin tullut ja minne matkalla, muistutin myös konduktööriä siitä, että olen jäämässä Strathcarronissa pois ja hän punastuen sanoi nyt muistavansa sen. Mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että jäin oikealla pysäkillä pois en suinkaan konduktöörin hyvän muistin johdosta vaan siksi, että huomasin, että livuimme hitaasti oikealle pysäkille! Äkkiä kassi selkään ja ulos! Ei se ensimmäinen ohiajaminen siis tainnutkaan olla kiinni kulttuurieroista vaan ainoastaan konduktöörin hyvästä mutta lyhyestä muistista!
Bussimatka Strathcarronista kurssipaikkaani Brynaportiin oli opettavainen. Bussikuski nuhteli minut siitä, että olin vaivannut Mrs Gillian Pattinsonia turhalla ajomatkalla asemalle. Kerroin, että olin jo esittänyt hänelle pahoitteluni. Sitten odottelimme junaa Invernessin suunnasta – kuulin, että Strathcarron on ainoa ohituspaikka kahdelle eri suunnasta tulevalle junalle koko matkalla. Kysyin bussikuskilta, kauan matka Brynaportiin kestää ja hän katsoi minua vähän vinoon ja ilmoitti että se nyt vähän riippuu. Kun pikkubussiin oli ahtautunut perheitä, mummoja ja vaareja ja yksi ikäiseni nainen tuolin kanssa (tästä päättelin, että hänkin tulee samalle kurssille kuin minä) lähdimme matkaan. Matkan aikana noudimme postin, tankkasimme, toimitimme tavaralähetyksen yhteen taloon, pysähdyimme, että kuski sai vaihdettua tärkeimmät kuulumiset kavereidensa kanssa ja haimme Brynaportiin ruokalähetyksen. ”Better try to get the box somewhere, otherwise you won’t get any supper”, hymyili kuski meille vinosti asetellassaan styroksilaatikkoa jalkoihimme. Syrjäseuduilla bussikuski on tärkeä henkilö.
Vihdoin saavuimme perille Gillian Pattinson Studiolle Brynaportiin ja tapasin heti pihalla emäntäni Gillian Pattinsonin ja Mark McGregorin, jotka ovat siis aviopari. Aitauksessa käyskenteli kauniita poneja, joista toinen oli Lewisin saaren harvinaista rotua. Kanoja, koira, paljon tilaa. Tontti laskeutui alaspäin kylätielle, jonka takana oli merenlahti ja vuoret. Myöhemmin minulle selvisi, että he ovat ostaneet talon tontteineen 2004 ja Gillian on pyörittänyt siitä asti siellä taidekursseja. Talo on entinen hotelli ja siksi siellä on paljon huoneita, missä voi majoittaa ihmisiä sekä lasitettu erkkeri lounashuoneena. Minut majoitettiin ”Birds”-nimiseen huoneeseen alakertaan. Kävin tutustumassa pihalla sijaitsevaan studioon ja valitsin itselleni oman pöydän sekä purin tavarani paikoilleen. Sen jälkeen vein perheen koiran kävelylle samalla kun katselin ympärilleni. Nautin ajatuksesta, että lähin mobiiliverkkoyhteys toimisi vasta Kishornin risteyksessä 1,6 mailin päässä!
Alkudrinkkejä ja illallisia
| Ruokasali on lasinen erkkeri talon päädyssä. |
| Ruokasalin "maisematapetit" vaihtoivat jatkuvasti ulkonäköään. |
”I have always hated women, who go to art courses, and now I’m one of them”, Trish kertoi, kun kysyin häneltä miten hän tuli valinneeksi juuri tämän kurssin. Kuivaa englantilaista huumoria. Oli ensimmäinen yhteinen illallinen, jota ennen olimme nauttineet alkudrinkit takkahuoneessa. Opin, että Trish on kotoisin Bristolista ja asunut paljon ulkomailla miehensä työn vuoksi. Trish liikkui kursseilla yhdessä lapsuuden ystävänsä Magdan kanssa. Lisäksi heidän kiinteään porukkaansa kuului Val ja yhdessä he olivat osallistuneet useille Bettyn kursseille vuosien aikana. Brian tuli paikalle yhdessä Margaretin kanssa. He olivat tutustuneet vajaa vuosi sitten Art Societyn kautta. Gisburg oli eläkkeelle jäänyt sosiaalialan opettaja. ”I worked and worked and worked so hard so many years, but now that I’m retired I do things that I want to.” Brian oli veteraaniakvarellisti, joka ei säästellyt neuvojaan ja Margaret taiteilijan tytär, joka oli menettänyt rakkaan aviomiehensä 11 kuukautta aiemmin kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen. Margaretille tämä kurssi oli ensimmäinen irtiotto surusta ja osoitus halusta kuulua taas elävien pariin. ”He took me under his wing”, hän kuvaili suhdettaan Brianiin. Brian puolestaan kasvatti Maggieta ” Stop saying negative things about yourself!” Linda, nainen jonka kanssa matkasin pikkubussilla paikalle, oli yhtäkkiä tajunnut haluavansa lomallaan vain piirtää ja maalata ja päättikin toteuttaa suunnitelmansa heti. Gay oli kotoisin maalta ja jäänyt eläkkeelle tennisvalmentajan työstä, hänen miehensä Stephen osallistui ensimmäiseen illalliseen kanssamme mutta lähti sen jälkeen vaeltamaan Ben Nevikselle. Näimme häntä uudelleen näyttelymme avajaisissa kurssimme lopussa.
Viikon kuluessa opin todella arvostamaan näitä
yhteisiä illanviettoja ja sosiaalisia tilanteita.
Illallispöytään isäntämme oli suunnitellut aina
erilaisen istumajärjestyksen – näin huolehdittiin, että jokaisella on
mahdollisuus tutustua toisiinsa ja viikon lopussa todella tietää, kenen kanssa
oli kurssilla ollut. Isäntämme oli erityisen kiinnostunut keskustelemaan
kanssani Suomesta, sen ruokakulttuurista ja elinkeinoelämästä sekä tunsi
suomalaisen itsenäistymistarinan. Kun hänen lausahduksensa ”We would also like
to be independent like you Finnish people” hetkeksi jähmetti keskustelun
englantilaisia kuhisevassa illallispöydässä, pelasti hänen vaimonsa tilanteen
kääntämällä illallisvieraiden huomion toisaalle. ”Keep calm and carry on.” Pöytäkeskustelutaitoihin
kuului siis pysyä melko kepeissä aiheissa ja siirtyä jouhevasti aiheesta
toiseen.
Ruokalista alkupaloineen, pää- ja
jälkiruokineen esitteli meille skotlantilaista keittiötä parhaimmillaan. Aamupalat
ja iltapäivätee myös. Viikon aikana tulivat tutuiksi myös perinteikkäät
Skippers, Black Pudding ja Haggish ja Toffee Pudding ja Scones with jam and
cream. Oli ihanaa seurata, miten
intohimoisesti sekä englantilaiset että skotlantilaiset suhtautuivat kaikkeen
syömäänsä ruokaan. Keskusteltiin jatkuvasti siitä, millä tavoin kananmunat tulisivat
valmistaa, minkälaista on hyvä paahtoleipä, mitä sen kanssa on parasta syödä,
mikä on kenenkin kotiseudun paras juusto jne. Talon isäntä ja keittiössä
kokkina kurssin ajan häärinyt Mrs Neen
McKey ottivat tavan takaa yhteen siitä, miten puuro pitää keittää, Black
pudding kypsentää ja munat valmistaa aamupalapöytään. ”She sent me away from
the kithchen!”, kihisi Mr McGregor eräänäkin aamuna. Meitä muita nauratti,
sillä tiesimme jo, että Neen ei ollutkaan kukatahansa Mrs McKey vaan arvostettu
BBC:n toimittaja, jonka ohjelmasarja lohenpyynnistä on erittäin tunnettu ja joka
kyllä tiesi miten hyvä puuro keitetään Lewisin saarella, josta hän on kotoisin:
Täysmaitoon, ja tarjoiluvaiheessa sisään kätketään kuumaa kermaa ja sulaa
voita!
