Kuvistuksia: Skotlannin Ylämaalla maalaamassa

Matkalla Brynaportiin

Kyle of Lochals on kirjaimellisesti päätepysäkki.

Päätepysäkillä. Juna pääsee takaisinpäin vain lähtemällä samaan suuntaan.

Viime lukuvuonna tuntui siltä, että on aika päästä päivittämään omia maalaamisen taitojaan ulkomaille. Meille opettajille se on mahdollista Comenius täydennyskoulutus-apurahojen turvin. Ulkomailla maalaaminen auttaa näkemään kotomaisemissakin maalauksellisia piirteitä. Pidän myös siitä, että kun harjoittelen uusia taitoja niin myös vieras kieli asettaa haasteita ajattelulle. Samalla tulee pidettyä yllä omaa kielitaitoaan. Selasin läpi Cimon kurssitarjontaa ja totesin sen keskittyvän kovasti Keski-Eurooppalaiseen kulttuuriperimään. Minä kuitenkin halusin oppia vesivärimaalausta ja sen tekniikoita sekä nähdä seutuja, joita en ole koskaan ennen nähnyt. Niinpä monen kollegani yllätykseksi päätin suunnata Skotlantiin Ylämaalle erämaisemiin. Löysin sivuston, johon on kerätty Skotlannin taidekurssitarjontaa ja valitsin kurssini sieltä. Kun oli selvinnyt, että valitsemani kurssi Betty Schroeder - Painting holidays täyttää Cimon vaatimukset, täytin hakemuksen ja jäin odottamaan päätöstä. Lopulta selvisi, että olin niiden onnellisten joukossa, jotka saivat myönteisen päätöksen! Ei kun vahvistamaan osallistuminen ja varaamaan lentoja ja junamatkoja.

Kesäkuun lopulla astuin junaan Invernessissä matkatakseni Strathcarroniin. En vielä tiennyt, että matkustin yhtä kuuluisimmista raideosuuksista Skotlannissa. Inverness – Kyle of Lochalsh –reitti avattiin liikenteelle kokonaisuudessaan 1897 ja se halkoo yhtä kauneimmista maisemista Ylämaalla. Juna ei pysähdy kaikilla asemilla vaan osalla vain pyynnöstä, ”On Request”. Luulin pyynnöksi riittävän sen, että esitän matkalippuni ja sanon kertaalleen, että jään siellä pois mutta myöhemmin osoittautui, ettei se näin ole.

Kun kauhukseni huomasin junan lipuvan ohi pysäkkini en oikein tiennyt pitäisikö minun hypätä pois seuraavassa kylässä vai matkata aina päätepysäkille, Kyle of Lochalsille, asti. Apua ei tarvinnut odottaa kauan sillä skotlantilainen luonne vaikuttaa olevan avulias ja huomaavainen. Hetkessä vanhempi rouvashenkilö, joka huomasi ahdinkoni, oli hakenut minulle apua omasta matkanjohtajastaan. ”The first thing you should do is to stop worrying. Then I suggest that you drop the heavy paggage of yours on the bench beside you and turn around to admire the beautiful landscape that is going in waste behind you.” En voinut kuin nauraa. Suomalaisille ominainen syyllisyyden tunne minussa antoi periksi ja tein, kuten tuo vanha herrasmies neuvoi minua. Muistin myös Invernessissä edellisenä iltana saamani ystävällisen kohtelun – kun en löytänyt majapaikkaani, eräs ystävällinen mies vei minut sinne autolla ja kun vuolaasti kiittelin avusta, hän totesi hymyillen: ”It’s nice to be nice.”

Matkasin siis Kyle of Lochalsille asti, sain neuvoksi jättää matkatavarani junaan, koska sama juna tulisi lähtemään takaisin Invernessiin – junarata kun on yksiraiteinen ja Kyle of Lochals sen todellinen päätepysäkki. Koska konduktööri suhtautui niin huolettomasti siihen, että juna ei olisi lukossa, en itsekään murehtinut sen enempää pakaasiani. Oli ollut varsinainen taidonnäyte ahtaa kassiini sekä maalausteline, että tuoli, painavat vesivärit ja paperit normaalien vaatevarantojen lisäksi. Jos joku voro jaksaisi sen nostaa ja raahata ulos junasta niin siitä vaan.

Soitin sieltä kurssipaikkaani ja esitin pahoitteluni sille, etten ollut osannut jäädä oikealla pysäkillä. Selitin, että Suomessa junissa ja busseissa on nappi, mitä painetaan, kun halutaan jäädä pois ja että sellaista ei näyttänyt olevan heidän junassaan ja että en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt, kun huomasin, että juna ajoi ohi pysäkistäni. Suomalaiselle kun ei ihan helposti tule mieleen, että pelkkä lipun näyttäminen ei riitä konduktöörille siihen, että hän rekisteröisi missä sinut tulee jättää pois. Skotlannissa ystävällinen keskustelu ja muistuttelu on päinvastoin sopivaa ja suorastaan suotavaa, jopa junassa ja vieläpä konduktöörin kanssa. Päätin saada tartunnan skotlantilaisesta keskustelutaidosta.

Kun matkasin takaisin Stratcharronille juttelinkin jo kanssamatkustajien kanssa keveästi. Monia kiinnosti, mistä olin tullut ja minne matkalla, muistutin myös konduktööriä siitä, että olen jäämässä Strathcarronissa pois ja hän punastuen sanoi nyt muistavansa sen. Mutta niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että jäin oikealla pysäkillä pois en suinkaan konduktöörin hyvän muistin johdosta vaan siksi, että huomasin, että livuimme hitaasti oikealle pysäkille! Äkkiä kassi selkään ja ulos! Ei se ensimmäinen ohiajaminen siis tainnutkaan olla kiinni kulttuurieroista vaan ainoastaan konduktöörin hyvästä mutta lyhyestä muistista!

Bussimatka Strathcarronista kurssipaikkaani Brynaportiin oli opettavainen. Bussikuski nuhteli minut siitä, että olin vaivannut Mrs Gillian Pattinsonia turhalla ajomatkalla asemalle. Kerroin, että olin jo esittänyt hänelle pahoitteluni. Sitten odottelimme junaa Invernessin suunnasta – kuulin, että Strathcarron on ainoa ohituspaikka kahdelle eri suunnasta tulevalle junalle koko matkalla. Kysyin bussikuskilta, kauan matka Brynaportiin kestää ja hän katsoi minua vähän vinoon ja ilmoitti että se nyt vähän riippuu. Kun pikkubussiin oli ahtautunut perheitä, mummoja ja vaareja ja yksi ikäiseni nainen tuolin kanssa (tästä päättelin, että hänkin tulee samalle kurssille kuin minä) lähdimme matkaan. Matkan aikana noudimme postin, tankkasimme, toimitimme tavaralähetyksen yhteen taloon, pysähdyimme, että kuski sai vaihdettua tärkeimmät kuulumiset kavereidensa kanssa ja haimme Brynaportiin ruokalähetyksen. ”Better try to get the box somewhere, otherwise you won’t get any supper”, hymyili kuski meille vinosti asetellassaan styroksilaatikkoa jalkoihimme. Syrjäseuduilla bussikuski on tärkeä henkilö.

Vihdoin saavuimme perille Gillian Pattinson Studiolle Brynaportiin ja tapasin heti pihalla emäntäni Gillian Pattinsonin ja Mark McGregorin, jotka ovat siis aviopari. Aitauksessa käyskenteli kauniita poneja, joista toinen oli Lewisin saaren harvinaista rotua. Kanoja, koira, paljon tilaa. Tontti laskeutui alaspäin kylätielle, jonka takana oli merenlahti ja vuoret. Myöhemmin minulle selvisi, että he ovat ostaneet talon tontteineen 2004 ja Gillian on pyörittänyt siitä asti siellä taidekursseja. Talo on entinen hotelli ja siksi siellä on paljon huoneita, missä voi majoittaa ihmisiä sekä lasitettu erkkeri lounashuoneena. Minut majoitettiin ”Birds”-nimiseen huoneeseen alakertaan. Kävin tutustumassa pihalla sijaitsevaan studioon ja valitsin itselleni oman pöydän sekä purin tavarani paikoilleen. Sen jälkeen vein perheen koiran kävelylle samalla kun katselin ympärilleni. Nautin ajatuksesta, että lähin mobiiliverkkoyhteys toimisi vasta Kishornin risteyksessä 1,6 mailin päässä!


Ardarroch - Achintraid - Brynaport -kävelyreitin varrelta.

Tässä tienristeyksessä kävin soittamassa puhelut kännykälläni ja lähettämässä tekstiviestit.

Alkudrinkkejä ja illallisia

Ruokasali on lasinen erkkeri talon päädyssä.

Ruokasalin "maisematapetit" vaihtoivat jatkuvasti ulkonäköään.

”I have always hated women, who go to art courses, and now I’m one of them”, Trish kertoi, kun kysyin häneltä miten hän tuli valinneeksi juuri tämän kurssin. Kuivaa englantilaista huumoria. Oli ensimmäinen yhteinen illallinen, jota ennen olimme nauttineet alkudrinkit takkahuoneessa. Opin, että Trish on kotoisin Bristolista ja asunut paljon ulkomailla miehensä työn vuoksi. Trish liikkui kursseilla yhdessä lapsuuden ystävänsä Magdan kanssa. Lisäksi heidän kiinteään porukkaansa kuului Val ja yhdessä he olivat osallistuneet useille Bettyn kursseille vuosien aikana. Brian tuli paikalle yhdessä Margaretin kanssa. He olivat tutustuneet vajaa vuosi sitten Art Societyn kautta. Gisburg oli eläkkeelle jäänyt sosiaalialan opettaja. ”I worked and worked and worked so hard so many years, but now that I’m retired I do things that I want to.” Brian oli veteraaniakvarellisti, joka ei säästellyt neuvojaan ja Margaret taiteilijan tytär, joka oli menettänyt rakkaan aviomiehensä 11 kuukautta aiemmin kolmenkymmenen aviovuoden jälkeen. Margaretille tämä kurssi oli ensimmäinen irtiotto surusta ja osoitus halusta kuulua taas elävien pariin. ”He took me under his wing”, hän kuvaili suhdettaan Brianiin. Brian puolestaan kasvatti Maggieta ” Stop saying negative things about yourself!” Linda, nainen jonka kanssa matkasin pikkubussilla paikalle, oli yhtäkkiä tajunnut haluavansa lomallaan vain piirtää ja maalata ja päättikin toteuttaa suunnitelmansa heti. Gay oli kotoisin maalta ja jäänyt eläkkeelle tennisvalmentajan työstä, hänen miehensä Stephen osallistui ensimmäiseen illalliseen kanssamme mutta lähti sen jälkeen vaeltamaan Ben Nevikselle. Näimme häntä uudelleen näyttelymme avajaisissa kurssimme lopussa.

Istumajärjestyksen sai tarkistaa joka ilta.

Viikon kuluessa opin todella arvostamaan näitä yhteisiä illanviettoja ja sosiaalisia tilanteita. Illallispöytään isäntämme oli suunnitellut aina erilaisen istumajärjestyksen – näin huolehdittiin, että jokaisella on mahdollisuus tutustua toisiinsa ja viikon lopussa todella tietää, kenen kanssa oli kurssilla ollut. Isäntämme oli erityisen kiinnostunut keskustelemaan kanssani Suomesta, sen ruokakulttuurista ja elinkeinoelämästä sekä tunsi suomalaisen itsenäistymistarinan. Kun hänen lausahduksensa ”We would also like to be independent like you Finnish people” hetkeksi jähmetti keskustelun englantilaisia kuhisevassa illallispöydässä, pelasti hänen vaimonsa tilanteen kääntämällä illallisvieraiden huomion toisaalle. ”Keep calm and carry on.” Pöytäkeskustelutaitoihin kuului siis pysyä melko kepeissä aiheissa ja siirtyä jouhevasti aiheesta toiseen.


Valloittava isäntämme Mark McGregor suunnitteli illan istumajärjestykset.

Ruokalista alkupaloineen, pää- ja jälkiruokineen esitteli meille skotlantilaista keittiötä parhaimmillaan. Aamupalat ja iltapäivätee myös. Viikon aikana tulivat tutuiksi myös perinteikkäät Skippers, Black Pudding ja Haggish ja Toffee Pudding ja Scones with jam and cream. Oli ihanaa seurata, miten intohimoisesti sekä englantilaiset että skotlantilaiset suhtautuivat kaikkeen syömäänsä ruokaan. Keskusteltiin jatkuvasti siitä, millä tavoin kananmunat tulisivat valmistaa, minkälaista on hyvä paahtoleipä, mitä sen kanssa on parasta syödä, mikä on kenenkin kotiseudun paras juusto jne. Talon isäntä ja keittiössä kokkina kurssin ajan häärinyt Mrs Neen McKey ottivat tavan takaa yhteen siitä, miten puuro pitää keittää, Black pudding kypsentää ja munat valmistaa aamupalapöytään. ”She sent me away from the kithchen!”, kihisi Mr McGregor eräänäkin aamuna. Meitä muita nauratti, sillä tiesimme jo, että Neen ei ollutkaan kukatahansa Mrs McKey vaan arvostettu BBC:n toimittaja, jonka ohjelmasarja lohenpyynnistä on erittäin tunnettu ja joka kyllä tiesi miten hyvä puuro keitetään Lewisin saarella, josta hän on kotoisin: Täysmaitoon, ja tarjoiluvaiheessa sisään kätketään kuumaa kermaa ja sulaa voita!

Vesivärimaisemia

Bettinan työpöytä maalaustelineen vieressä. Aamun sumu on muisto pilviharsossa.

Maalauskurssin rakenne oli selkeä ja toimiva. Kokoonnuimme aamupalalle kello kahdeksan. Tapasimme studiolla kello 9.15, jonka jälkeen päätimme, jäisimmekö studion lähettyville maalaamaan vai matkustaisimmeko kauemmaksi autolla. Me, joilla ei ollut omaa autoa, saimme kyydin kurssin järjestäjältä Gillian Pattinsonilta tai pääsimme kyytiläisiksi muiden kurssilaisten autoihin. Oli mahtavaa päästä Gillianin autoon, paikallisena hänellä oli paljon kerrottavaa pikkukylistä, teistä ja niiden historiasta. Selvisi, että kyläkoulua pidetään (Primary school), vaikka siellä ei ole kuin neljä oppilasta. Plocktonin musiikkipainotteinen koulu saatiin pelastettua vanhempien aktiivisuuden johdosta. Brynaportin kylä oli kasvava kylä, johon Gillianin tytär perheineen oli juuri rakentanut uuden talon. Kylään toivottiin aktiivisia ja osallistuvia asukkaita ja kauhistus oli jokainen kesäasukas, joka osti talon sieltä ”voidakseen vaan olla rauhassa”.

Bettina työssään.

Illan aluksi kävimme läpi kaikkien vesivärityöt. Ne asetettiin takanreunalle ja Betty johti keskusteluamme. Hän antoi aina positiivista palautetta ja leipoi mahdollisen vähäisen kritiikin lauseisiin, kuten ”there you are again on your comfortzone”, mikä tarkoitti, että olit palannut itsellesi tuttuun ja turvalliseen tapaan maalata. Myös kävimme läpi teknisiä seikkoja, kuten milloin maalausta oli työstetty liikaa ja menetetty jotain tuoreudesta tai milloin se näytti vaan keskeneräiseltä. Puhuimme sommittelusta ja värivalinnoista, teknisistä ratkaisuista kuten märkää märälle, märkää kuivalle, kuivaa märälle ja tai kuivaa kuivalle.

Kas näin perspektiivi menee!

Ulkoilmamaalarin on varauduttava säähän kuin säähän.

Ensimmäinen maalauspäivä oli varsinainen koettelemus. Lämpötila oli kymmenisen astetta, vettä satoi ja tuuli niin, että maalausta suojaava sateenvarjokin oli lentää tiehensä. Päätimme jäädä Brynaportiin ja kävellä meren rantaan maalaamaan. Olin vetänyt päälleni kaikki mahdolliset lämpöiset vaatteet, pipon ja sadeviitan. Silti palelsi ja nenä valui. Nieleskelin, kun ajattelin, että loppuviikko olisi samanlainen. Miten ihmeessä tässä voi keskittyä maalaamiseen kun kaikki tavaratkin meinaavat lentää tuulen mukana! Mutta ei se ollut. Sää suosi meitä usein ja sadekuurot osuivat lounastaukoihin, jolloin emme muutoinkaan olisi maalanneet. Oli kuitenkin tärkeää varata kaikki mahdolliset vaatteet maalausreissuille mukaan sillä sää vaihtui todella nopeasti. Erään helteen päätteeksi lähdimme Lindan kanssa ylittämään merenlahtea jalan ja varttitunnissa päällemme nousi rajumyrsky, jota viime hetkellä pääsimme pakoon studioille. Myrsky vei mukanaan sähköt, tosin.

Rauhallinen kävelyretkemme Lindan kanssa muuttui kiireeksi myrskyn alta pois.

Matka Brynaportista Applecrossiin oli ikimuistoinen. Myöhemmin osoittautui, että tuo tie on nmetty Skotlannin Route 66:ksi National Geographicissa. Saimme myöhemmin isännältämme kopion lehtileikkeestä, jossa asia kerrottiin. Pidättelin henkeä, kun ajoimme kohtuullista vauhtia tietä, jossa oli vain yksi kaista ja jossa toisen auton ohi pääsi vain ohituspaikalla. Näitä oli onneksi tuhkatiheään. Pysähdyimme korkeimmalla kohdalla ihailemaan Skyen saaria pilvien keskellä. Applecross jäi mieleen myös siksi, että siellä löysin oman tapani työskennellä vesivärien kanssa. Koska vesivärimaalarin tärkein ominaisuus on kärsivällisyys minulle sopii parhaiten maalata kolmea maalausta vuoronperään. Kun yksi kuivuu voin jatkaa toista. Loppukurssin tein tyypillisesti kolme maalausta päivässä.

Skotlannin Route 66:n on moottoripyöräilijöidenkin suosima kohde. Belagh An Nan näköalapaikalla.

Kurssin aikana matkasimme myös kauniiseen kalastajakylään Schieldaigiin. Yllättävää kyllä, paikan rapumerrat inspiroivat monia meistä enemmän kuin varsinaiset maisemat ja illan palautteessa yhdessä sun toisessa työssä vilahtivat tutut värit ja muodot.


Rapumerrat muodostivat maiseman kanssa yhtäläisiä muotoja.

Kohteena abstraktit muodot. Lopullinen työ viimeisteltiin bambukynällä ja musteella.

Maalauspaikalla kävimme aina ensin opettajan johdolla läpi erilaisia näkymävaihtoehtoja ja jokainen valitsi omansa maalattavaksi. Ensin luonnosteltiin, sitten tehtiin piirros varsinaista maalausta ajatellen. Opettaja auttoi tarvittaessa sommittelun kanssa. Sitten oli opettajan vuoro tehdä vesivärimaalausdemo. Tämän jälkeen jokainen taas keskittyi omaan työhönsä. Lounasleivät nautittiin jossain työskentelyn lomassa, mikä kenellekin parhaiten sopi. Kello neljältä olimme jo studiolla takaisin iltapäiväteetä juomassa. Viisitoista yli seitsemään sai vielä viimeistellä päivän työtä tai töitä, jotka sitten käytiin yhdessä läpi ennen kello kahdeksan illallista.

Illalla näimme saman talon hyvin erilaisissa maalauksissa.

Betty Schroder osoittautui tyylikkääksi, iloiseksi ja helposti lähestyttäväksi opettajaksi. Hän on kotoisin Saksasta mutta on asunut Lontoossa jo 30 vuotta. Opettajana hän kunnioittaa jokaisen omaa kehitystasoa ja tapaa tehdä kuvaa ja maalata, mutta ei epäröi tarjota oppilailleen mahdollisuuksia laajentaa teknistä taitoaan ja löytää uusia ilmaisumuotoja. Taiteilijana hän on tinkimätön puhtaan väripaletin ystävä ja akvarellitekniikan mestari. Yksi hienoimmista asioista, mitä Betty opetuksessaan painotti, oli tunteen merkitys maalatessa. ”Paint what you feel, not only what you see. You may change the composition from what you see, if it serves better your painting.” Kurssin aikana hän vietti pidemmän tovin jokaisen kurssilaisen kanssa paneutuen juuri häntä askarruttaviin kuvallisiin asioihin. Minulle tuo hetki oli kurssin kolmantena päivänä, kun opettelin hänen johdollaan tekniikkaa, joka mahdollistaa enemmän ilmaisua abstrahoivalle tyylilleni.

Tarkasti märän ja kuivan välimaastossa.

Bettina Schroderin maalauskursseille voi osallistua myös Marokossa.

Pidin päiväkirjaa koko kurssin ajalta ja jälkikäteen päivien herättämiin ajatuksiin on ollut mukava palata. Vaikka usein arkena rentoudun vasta kun olen päässyt illalla ennen nukkumaan menoa lenkille, keskityin kurssin aikana tehtäviin niin täysin, että ensimmäisen illan jälkeen en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni lenkille, niin poikki olin. Toisaalta skotlantilainen ruokavalio ja -ajat söivät myös lenkkeilyhalujani. Loppuviikosta huomasin, että oli viisasta pitää valokuvakamerani poissa näkyviltä kurssin ajan. Ryhdyin näkemään ympäröivät maisemat vesiväripalettini väreissä ja huomasin miettiväni, miten näkymä kuuluisi maalata. Viimeisenä yönä ennen kurssin päättymistä näin unta maisemista, jotka syntyivät vesivärilätäköistä. Silloin päätin kokeilla erään kurssilaisen tekniikkaa, jossa hän yhdistää bambukynää tussilla vesiväreihin. Tekniikka oli vapauttava omalle ilmaisulleni.


Skyen saari nähtynä Brynaportista.

Brian piti kiitospuheen kurssilaisten puolesta näyttelyn avajaisissa.

Viimeisenä iltana meidän piti valita omista töistämme neljä, jotka laitettaisiin esille loppunäyttelyyn. Loppunäyttely olisi illalla ja sinne kutsuttaisiin kyläläisiä yleisöksi. Kylän lapset esittäisivät skotlantilaista tanssia ja saisimme nauttia neljätoistavuotiaan Robertin taidonnäytteistä säkkipillin kanssa. Oli vaikea päättää, mitkä töistä laittaisi esille. Lopulta päädyin laittamaan esille ne työt, joiden aikana olin oppinut eniten vaikka ne eivät välttämättä taiteellisesti olleet parhaimpiani. Ilta olikin ihana, esiintyvät lapset valloittavia ja kaiken kruunasi isännän runon lausunnan saattelemana illallispöytään kantama Haggish-fasaani! Kurssista jäi valtava nälkä saada maalata enemmän – ja halu viedä omat oppilaani ulos luokasta Lauttasaaren meren rantaan maalaamaan.