Eräänä kesänä kauan kauan sitten eräässä maalaiskylässä ja eräässä saaristolaistalossa nuori nainen piirteli harmistuneena pöydän ääressä. Äiti oli pyytänyt häntä suunnittelemaan lasimaalauksen keittiön lasioveen ja ties mones luonnos oli menossa. Juureksia, hedelmiä, saaristolaismaisemia ja kattiloita. Näytti jo siltä, ettei äiti mitään maalausta keittiön oveensa tulisi saamaankaan. Yllättäen keittiöön asteli tytön isä, ulkoilman ja metsän hajuisena ja laski sienikorinsa pöydälle. Sienikorista tulvahti keltavahveroiden tuoksu. Päällimmäisenä korissa oli sanomalehtimytty.
Tyttö piilotti piirustuksensa kätensä alle ja isä ymmärsi, että turha on taas kysellä mitään, ennenkuin on valmista. Ovelasti hymyillen isä nosti korin päältä mytyn, kääri sen auki ja näytti tytölle sen sisältöä. Aluksi tyttö luuli sisältöä kuolleeksi oravanpojaksi, mutta ilmeisesti niillä ei ole juuria. Möykystä erottui kellertävää ja oranssia, valkoista ja mustaa, pillikettä ja helttaa. Sen täytyi olla sekasikiö! -Katsopas, isä sanoi, olipa kerran sieni, joka ei tiennyt mikä se haluaisi olla. Sitten isä polkaisi roskakorin kannen auki:. -Niinpä siitä ei tullut mitään. Isä päästi polkimen vapaaksi.
Klonks, sanoi kansi sulkeutuessaan ja isä käveli keittiöstä lattialankut narahdellen. Tyttö katseli isänsä poistumista, siirsi epävarmana katseensa luonnospinkkaan ja aprikoi, oliko isä ollenkaan puhunut sienestä.
Yritykseni puuhata opettajana sosiaalisen median parissa erilaisissa oppimisympäristöissä on johtanut samaiseen sekasikiö-tulokseen. Kaikki näyttää ensin kovin houkuttelevalta juuri kaaosmaisuutensa ja uutuuden viehätyksen vuoksi - ja osittain helpoltakin. Pienet haasteet ruokkivat halua oppia enemmän, tajuta mistä on kyse. Itsekseen puuhastelu mediassa on suorastaan kivaa!
Mutta sitten, kun pitäisi viedä asiat opetustilanteisiin ja käytännön tasolle tilanne muuttuu radikaalisti. Sosiaalisen median käytöstä tuntuu katoavan hauskuus, kun paineet onnistumisesta siirtyvät minulle. Oppimisympäristöt eivät tunnu olevan suunniteltu kuvalliseen opettamiseen. Laitteet, joita piti käyttää, ovat hankalasti tavoitettavissa, ja pelkästään niitten käyttöön ottaminen ja palauttaminen nappaa suuren osan tunneista. Tilat ovat toisten käytössä silloin, kun niitä itse tarvitsisi - ja sitähän ei huomaa SBookeria käytettäessä. Kännyköiden käyttö on tunneilla kielletty, mikä ei rohkaise näillä kokeiluihin. Muistitikut ovat yhteensopimattomia ja valokuvakameroiden muistitikut takkuilee. Omassa luokassa dokumenttikameran valovoima on liian pieni ja tykkikin reistailee. Älytaululuokan käyttäminen vaatii jälleen varaustoimia, jotka eivät taaskaan varmaan päde vakituisten opetusjärjestelyiden suhteen. Puhumattakaan siitä, että DVD-levyt jumittavat muuten niin hyvän luokkani kannettavan VLC-ohjelmassa ja netistä ladatut ohjelmanpätkät nykivät näytettäessä. Klonks - ja pois haittaamasta - ja takaisin varmempiin keinoihin.
Mutta tarina sekasikiösienestä, josta ei tullut mitään, palaa aina mieleeni tällaisia miettiessä. Jos olisi ollut päämäärätietoinen, jos olisi organisoitunut paremmin, jos keskittyisi oikeisiin asioihin, jos osaisi edetä pikkuaskelin - ehkä kuvataiteen opetuksen hauskuus siirtyisi myös sosiaaliseen mediaan ja saataisiin aikaan myös oppimista? Toisaalta en halua, että kuvataiteen oppiminen on ennalta määrätyn tiedon ja taidon hankintaa. Ehkä ei tarvitsisi myöskään luopua omin käsin tekemisen ihanuudesta?
